MINÄ, PIAN 40, tulin sinuiksi oman kroppani kanssa vasta ihan viime vuosina. Ihmiset, jotka katsovat minun kuviani, eivät usko minua. Enhän ole ylipainoinen eikä ulkonäössäni ole mitään vikaa. Minulla kesti melkein 40 vuotta oppia hyväksymään itseni sellaisena kuin olen, mikä vaati niin henkistä (ominaisuudet, luonteenpiirteet) kuin fyysistä (oma vartalo) hyväksyntää ja asenteiden muuttamista.
Olen lapsuudessani ollut ja vieläkin osittain hyvin poikatyttö. Alle kouluikäisenä minulla oli aivan lyhyeksi leikatut hiukset eivätkä naapuruston lapset tienneet, olenko tyttö vai poika. Lapsena ulkonäköni oli poikkeava, koska yläleukani oli huomattavasti alaleukaa edempänä, minkä vuoksi minua kiusattiin. Kiusaaminen alkoi esikoulussa ja jatkui lukioikään asti. Edempänä ollut yläleuka korjattiin oikomishoidossa, mutta sen jälkeen keksittiin uusia syitä kiusata. Kuten se, että oli hikari koulussa tai että sukunimi oli Hilpeä.
Kiusaamisesta johtuen en ollut sinut itseni kanssa.
En kokenut itseäni viehättäväksi ja pukeuduin vielä lukioaikana jääkiekkoseuran verkkariasuun.
Teinivuosina aloin harrastaa judoa. Olen ikäisekseni ollut aina pitkä ja isokokoinen, ja muistan, miten sain kuulla olevani ”norsusarjassa”, kun osallistuin judokilpailuissa tyttöjen painavimpaan painoluokkaan. Niinä aikoina sain kuulla olevani lihava. Kiusaamisesta johtuen en ollut sinut itseni kanssa. En kokenut itseäni viehättäväksi ja pukeuduin vielä lukioaikana jääkiekkoseuran verkkariasuun. Liekö myöskään sattumaa, että teinivuosina aloitin jääkiekon pelaamisen ja vietin seuraavat kuusi vuotta mieluusti kaukalossa maalivahdin suojukset päällä ja maski naamalla. Piilossa muiden katseilta. Piilossa itseltäni.
Se, mikä muutti suhtautumisen itseeni ja omaan vartalooni, oli zumba. Se tuli elämääni tammikuussa 2010 ensimmäisten zumbatuntien ilmaantuessa paikallisen liikuntakeskuksen lukujärjestykseen. Sitä ennen olin kyllä todistetusti anopille vannonut, että se ei ole minua varten, kun en ole koskaan ollut lainkaan tanssillinen. Zumba vei minut mukanaan ensikosketuksesta lähtien. Vaikkakin koin olevan jäykkä – enkä todellakaan osannut heiluttaa takapuolta tai rintakehää lainkaan niin kuin ohjaaja. Lattarimusiikki ja se, miten ohjaaja kehotti olemaan sensuelli ja naisellinen, sai minut tuntemaan oloni hyväksi omassa kehossani koko sen tunnin ajan. Tuntui mahtavalta olla minä ja alkaa nauttia omasta kropastaan sen sijaan, että yritti peittää ja hävetä sitä joka tilanteessa.
Minä olen aina ollut ujo ja introvertti ja olen kiusaantunut huomion keskipisteeksi joutumisesta. Niin vaan zumban tultua elämääni raja-aidat kaatuivat ja vastoin kaikkia odotuksia rupesin itse zumbaohjaajaksi 4,5 vuotta sitten. Sillä tiellä olen edelleen. Syksystä 2016 alkaen olen ohjannut 15-20 h ryhmäliikuntatuntia viikossa, ja sitä teen sitä työkseni ja elääkseni. Minua huvittaa, kun muistelen tilanteita, joissa zumbatunnillani on ollut murrosikäisiä tyttöjä, jotka selvästi ovat tirskuneet ja nolostuneet joskus ronskimman puoleisista lantioliikkeistäni…Se muistuttaa minua aina omista päivistäni teini-iässä, siitä, miten epävarma olin.
Onnellisuus ja itsensä hyväksyminen tulee siitä, että itse hyväksyt itsesi sellaisena kuin olet.
Lakkaat itse lokeroimasta itseäsi ja määrittelemästä asioita, joita et mukamas voi saavuttaa.
Kuinka tulla sinuiksi itsensä kanssa? Vilkaisu peiliin ei auta. Se ei välttämättä onnistu, vaikka painoindeksi olisi normaali, eikä kukaan kiusaisi sinua. Jos katsot itseäsi sirpaleisesta peilistä, on kuva vääristynyt.
Onnellisuus ja itsensä hyväksyminen ei tule kiloista tai vyötärönympäryksestä. Se tulee siitä, että itse hyväksyt itsesi sellaisena kuin olet. Lakkaat itse lokeroimasta itseäsi ja määrittelemästä asioita, joita et mukamas voi saavuttaa. Työstä traumat ja jalosta ne vahvuuksiksi. Minä myönsin itselleni vasta kesällä 2014 NLP-koulutuksessa, miten isoja vahinkoja koulukiusaamiskokemukset olivat minulle aiheuttaneet. Vasta asioiden myöntäminen mahdollistaa niiden työstämisen ja eteenpäin pääsemisen.
Tänä päivänä olen yhä vähän poikatyttö – ja ehdottomasti nautin naisellisuudesta. Tykkään pukeutua tarvittaessa rohkeastikin suosien iloisia ja persoonallisia värejä. Hiukseni ovat tällä hetkellä todella lyhyet – lyhyemmät kuin koskaan ennen (tunnustan: hiustyyliäni on inspiroinut Antti Tuisku), mutta kun joskus aiemmin koin tarvitsevani pitkät hiukset roikkumaan kasvojeni sivuilla ikään kuin peittääkseni jotain itsestäni, niin tämä nykyinen hiustyyli korostaa kaikkien niiden pelkojen ja estojen poistumista elämästäni. Uskallan olla juuri sellainen, oma ihana itseni. Tykkäsivät muut tai ei. On mahtavaa olla 40-vuotias upea nainen, joka on sinut itsensä kanssa!
Kirjoittajan omaa Herkän runoilijan blogia voit lukea täällä.
