Onko ujous este ammatille, jossa pitää olla esillä?

mieli_blogi_nurminen_13-02-17

Kuulun heihin, jotka ovat elämänsä aikana vaihtaneet totaalisesti alaa. Aikaisempi toimistossa tietokoneen takana istuminen, numeroiden pyörittäminen ja syvällinen analysointi vaihtuu ihmisten edessä olemiseen, innostamiseen ja liikunnan ohjaamiseen. Jos olen rehellinen, minua pelottaa suuresti. Olen luonteeltani ujo ja introvertti, jolle suuret sosiaaliset tilanteet saattavat olla painajaismaisia, koska en vaan osaa olla niissä luontevasti tai keksi mitään puhuttavaa.

Joku saattaisi kysyä, miksi ihmeessä olen tekemässä tällaisen alan vaihdon, jos minua kerran pelottaa? Liikunta on minulle intohimo. Olen lapsesta saakka ollut himoliikkuja, jonka lajit ovat vaihdelleet baletista judoon, yleisurheiluun ja jääkiekkoon. Säännöllinen ryhmäliikkuja olen ollut vuodesta 2000 lähtien, jolloin liityin jäseneksi isoon kuntokeskukseen silloisella kotipaikallani. Zumban rantauduttua kotikunnalleni vuoden 2010 alusta olin totaalisesti myyty. Suurin syy siihen lienee ollut se, että zumbatunnillani minulle tapahtui jotain. Päästin irti kaikista estoista, annoin itselleni luvan olla minä, nauttia kehostani ja tanssista ja kuumista lattarirytmeistä. Zumba vei minut niin tyystin mukanaan, että parin vuoden päästä kouluttauduin vastoin kaikkia odotuksiani zumba-ohjaajaksi. Sillä tiellä olen.

Ihmisellä on jostain syystä valtava tarve lokeroida itseään. Itse olen tehnyt sitä varsinkin määrittelemällä itseni ujoksi ja sen takia rajaamalla itseni tiettyjen mahdollisuuksien ulkopuolelle. Toisaalta, julkisuudessakin on ilahduttavia esimerkkejä siitä, että julkisessa ammatissa olevat ihmiset kuten laulajat ja artistit ovat kertoneet kärsivänsä paitsi itsetunto-ongelmista myös ujoudesta ja sisäänpäinkääntyneisyydestä. Siitä huolimatta he ovat aivan loistavia artisteja ja menestyvät tehdessään sitä, mitä eniten rakastavat.

Nuoruusvuosiini mahtuu aikoja, jolloin fanitin Anssi Kelaa täydestä sydämestäni. Hänen tarinoiden muotoon kirjoitetut laulut kolahtivat tajuntaani ja koskettivat minua syvältä. Yhä koskettavat. Toisaalta, hän ujona ja itsestään epävarmana ihmisenä vetosi minuun juuri persoonansa takia, koska minun oli erittäin helppoa samaistua häneen. Muistan erittäin hyvin erään intiimin keikan Ylöjärveltä syksyltä 2006. Anssi oli lavalla ja hänelle sattui jokin odottamaton haaveri, olisiko ollut kitaran kielen katkeaminen tai vastaava. Sitä fiksatessa hän joutui tilanteeseen, jossa oli pakko keskittyä puhumaan yleisölle spontaanisti keskimääräistä pidempää välispiikkiä, koska vian korjaaminen kesti. Muistan katselleeni Anssia lavalla ja minulle tuli hyvin epämukava olo itselle, koska näin, miten hän joutui selvästi epämukavuusalueelle ja koki tilanteen kiusallisena. Aikaa ennen Facebookia hänellä oli internetissä foorumisivusto, johon kirjoitin hänelle asiasta ja hän myönsi kokeneensa olonsa hyvin kiusaantuneeksi.

Minusta on ollut suurenmoista nähdä, miten Anssi Kela on kasvanut esiintyjänä tuo syksyn 2006 jälkeen. Hänen esimerkkinsä rohkaisee minua suuresti. Hän oli viime syksynä mukana Vain Elämää –ohjelmassa ja oli suurenmoista nähdä, miten hän teki sitä huikeampia esityksiä, mitä enemmän joutui epämukavuusalueelle. Ensimmäisissä jaksoissa hänestä näki, miten hän istui hiljaa pöydässä kuunnellen muiden juttuja, mutta kauden edetessä hän rohkaistui heittämään legendaarisia vitsejä ja anekdootteja. Pahimpien pelkojen kohtaaminen johtaa useimmiten suuriin ja odottamattomiin asioihin.

Paras juttu lienee se, että Anssi Kela on itsekin huomannut hänessä tapahtuneen kasvun. Hän kirjoitti 16. elokuuta Facebook-tilillään seuraavasti:”Kaiken keskipisteenä oleminen ei tosiaan ole minulle mitenkään luontainen elinympäristö. Olen myös pohjimmiltani introvertti: hiljainen ja syrjäänvetäytyvä mustiinpukeutuja. Esiintymistilanteiden ulkopuolella sosiaalinen kanssakäyminen on minulle usein haastavaa. Lavalla kuitenkin tapahtuu jotain: teen yleisön edessä asioita, joiden ei periaatteessa pitäisi olla minulle lainkaan luontevia.” Koen äärimmäisen lohduttavana ajatella, että Suomen eturivin artisti voi menestyä työssään näistä piirteistä huolimatta! Vaikka yleisesti ajatellaan olevan epäseksikästä tuoda esille omaa epävarmuuttaan, minusta on upeaa, että jopa Anssi Kelan kaltaiset levylaulajat uskaltavat paljastaa oman haavoittuvuutensa. Sen jälkeen se on ns. tavalliselle tallaajalle kuten minulle huomattavasti helpompaa.

Totta on myös se, että ikä ja elämänkokemus auttavat. Omasta puolestani voin sanoa, että kaksikymppisenä olin aivan liian itsekriittinen ja epävarma itsestäni pystyäkseni ohjaamaan yhtä ainutta ryhmäliikuntatuntia kenellekään. Allekirjoitan Anssi Kelan kirjoittamat sanat täysin:”Vuosi vuodelta sitä välittää vähemmän siitä, mitä muut ajattelevat ja tekee enemmän sitä, miltä itsestä tuntuu.” Olen ikäni sortunut murehtimaan sitä, mitä muut minusta ajattelevat, mutta nyt se aika on ohi. Teen niin kuin haluan, omalla tavallani, riippumatta mitä muut minusta ajattelevat. Olen vapaa.

”Olen oppinut, ettei luovassa ammatissa pitäisi asettaa tekemiselleen keinotekoisia rajoja. On sulaa hulluutta kahlita luovuutta lukitsemalla huoneita, joissa ei ole edes käynyt.” -Anssi Kela-

Mutta sitten siihen lokeroimiseen. Miksi ihminen asettaa keinotekoisesti rajoja luonteenpiirteiden ja ammattien välille? Kuka on keksinyt, että pitäisi olla ulospäinsuuntautunut ja sosiaalisesti lahjakas kyetäkseen esiintymään ihmisille, olemaan esillä tai viihdyttämään/innostamaan ihmisiä? Kun ihminen todella paljon nauttii jonkin asian tekemisestä, intohimo ja hyvä fiilis välittyvät takuuvarmasti ulospäin. Toteuttaessaan intohimoa ihminen antaa itselleen luvan heittäytyä täysin tekemäänsä asiaan ja onneksi unohtaa itsellensä kyhäämät raja-aidat. On helppo olla hetkessä ja toteuttaa asioita, joiden ei aiemmin uskonut olevan itselle mahdollisia. Näin tehdessään ei mielestäni voi mennä pieleen. Olen niin samaa mieltä näiden Anssi Kelan sanojen kanssa: ”Olen oppinut, ettei luovassa ammatissa pitäisi asettaa tekemiselleen keinotekoisia rajoja. On sulaa hulluutta kahlita luovuutta lukitsemalla huoneita, joissa ei ole edes käynyt.”

Rakastan tanssimista yli kaiken. Tanssiessa olen sataprosenttisesti oma ainutlaatuinen itseni, tunnen hyväksyväni itseni kokonaan, ehdoitta. On hienoa, että minulla on mahdollisuus tehdä sitä työkseni, vaikka minua pelottaa epäonnistuminen sen vuoksi, että joudun astumaan epämukavuusalueelle ja kohtaamaan ujouteni ja muut rajoitteeni. Helppo ratkaisu on ollut piiloutua tietokoneen taakse ja tehdä sellaista työtä, jonka on hallinnut, mutta jossa ei ole voinut toteuttaa todellisia intohimojaan ja pistää peliin koko persoonaansa. Työtä, johon ujous on ollut helpompi yhdistää. Tällaisten asioiden myöntäminen itselle – saati sitten julkisesti – kysyy paljon rohkeutta ja uskallusta myöntää heikkoutensa ja haavoittuvuutensa.

Maailma on paljon muuta kuin mustavalkoinen. Sen vuoksi olen viime aikoina kovasti yrittänyt opetella, etten ajattele itsestänikään joko-tai-ajattelulla. Ihminen voi yhdessä tilanteessa olla tätä ja toisessa taas ihan päinvastoin. Suurimmat rajoitteet löytyvät aina omien korvien välistä. Niiden kyseenalaistaminen on rohkeaa ja niiden ymmärtäminen avain omaan kasvuun. Olen varma, että kaikki mistä unelmoin, on minulle mahdollista, kunhan vain uskon itseeni. Olen hyvä juuri sellaisena kuin olen, ujona, introverttinä, isoja sosiaalisia tilaisuuksia kammoksuvana. Se on osa persoonaani, mutta ei millään lailla estä minua toteuttamasta unelmiani. 

Niinpä,  jos Anssi Kela, joskus tarvitset taustatanssijaa kiertueellesi, niin pidä minut mielessä. Olen varma, että sinä ja minä lavalla – me kaksi ujoa introverttiä- muodostaisimme hitonmoisen kombon!

Kirjoittajan omaa Herkän runoilijan blogia voit lukea täällä.